Elä omaa elämääsi, sillä olet kuoleva oman kuolemasi.

"Kävelin yöllä, noin kello 02:44 kotiin päin, pimeys oli vallannut kadut ja tiet. Punainen verivana seurasi minua, kipu oli sietämätön kasvoissani. Aistin pelon kasaantuvan sisälleni, yritin huutaa, mutta kukaan ei kuullut sisintäni. Minua huimasi, en nähnyt mitään, vain mustat hahmot liikkuivat edessäni. Pienimmätkin äänet tuntuivat suurilta, minun oli pakko kävellä nopeammin. Hetken päästä saavuin tutun talon pihaan ja näin veljeni huolestuneet kasvot. Kävelin hitaasti makuuhuonetta kohti, sitten tuntui kun olisin tukehtunut. Kaikki sumeni ja nukahdin.

Aamulla en meinannut muistaa yöstä mitään, heräsin kuitenkin aamupäivästä minuun osuvaan auringon valoon ja lintujen viserrykseen. Menin istumaan sängyn laitaan, en meinannut nähdä mitään. Pienellä hoipuroinnilla saavuin kuitenkin keittiöön ja otin lasin vettä. Tunsin iskun takaraivossani, meinasin kaatua, mutta otin pöydästä tärisevällä kädelläni tukea. Lasi tippui ja hajosi sadoiksi pieniksi paloiksi."

Välillä tuota lasia voisi ajatella haaveina. Haaveet sekä unelmat tuntuvat usein särkyvän, välillä liiankin usein. Kuitenkin tarpeeksi yrittämällä sen voi toteuttaa. Mutta toivo elää silti, toivo paremmasta, toivo jota et välttämättä koskaan voi saavuttaa, mutta palaa vielä tähän hetkeen. 

Ihan turhaan tuotakin tuskailet

jos päivä ei pilkota polkusi yllä.

Se valo, jota ulkoa löydä et,

sehän rintasi luolassa loimuu kyllä.

En saanutkaan kauan suunnittelemaa tekstiä valmiiksi, ja tämä jäi todella lyhyeksi. Inspiraatio loppui kesken. Katsotaan jos yöllä saan ideoita, mitkä on pakko tulla kertomaan.