Kaikki maailman murheet lähtisi kohta pois, vihdoin saisin tuntea miltä tuntuu olla ihan vapaa lintu, se jolla ei ollut yhtään haikeaa ajatusta mielessään. Kaikki olisi hyvin, ihan kaikki. 

Tämän kirjoitelma aihe on nyt ajatukset silloin kun itsemurhaa yrittää, en siitä päivästä paljoa muista, mutta tuttuni halusivat tietää mitä silloin tapahtui, mitkä oli viimeiset asiat mitä muistin, tässä tämä sitten on. En epäillyt hetkeäkään tuolloin viinapullon avaamisen suhteen, olin varma, että tapan itseni, melkein onnistuinkin, mutta eräs ihminen selvitti tilanteen viime hetkellä, vaikka kaikki olisi ollut ohi sekunteissa. 

Pian en nähnyt enää mitään, en ottanut kontaktia mihinkään, lähinnä kylmä talvinen viima läpäisi minut. Kuulin ystäväni äänen "kaikki on hyvin älä mene pois, kaikki on kohta hyvin". Huusin kuitenkin vastaan tälle hätääntyneelle nuorelle miehen alulle "anna mun kuolla, mä en halua olla täällä, tapa mut". Pian sanattomuus valtasi hänet, ja kaikki hiljeni minussa. Jokainen askel, hengitys, liikkeet ja muut tuntuivat tuskallisilta ja raskailta minussa ja kuulossani. Ahdisti ja ajatukset eivät meinanneet pysyä kasassa, kohta tätäkään ei tarvitse kestää, mietin. Tahdoin vain päästä ikuisuuteen, olin valmis ampumaan itseni, että pääsisin mahdollisimman nopeasti pois, ikuisesti pois. Siinä vaiheessa tuntemattomia ihmisiä tuli luokseni, teki kysymyksiä, joihin en kuitenkaan kyennyt enään vastaamaan rauhallisesti, huutoni kaikui pimeässä yössä. "Tapa mut", enempää en muista mitä olisin sanonut kyseisenä kylmänä talviyönä, kaikki levisi käsiini. Tuntui, että olisin pettänyt kaikki, olin tehnyt kaiken väärin, kuitenkin ainoa toiveeni eli vielä, "tahdon pois". Muistin lupaukseni, että en koskaan luovuttaisi tästä elämästä, mutta toisin meinasi käydä.


Tämän tapahtuman jälkeen en ole paljoa siitä kyennyt puhumaan kunnolla vastakkain ihmisten kanssa, en tahdo myöntää virhettäni tässä tilanteessa, koska olin oikeassa. Olisin tahtonut pois. Se on vain totuus. Nyt kuitenkin yritän, vain niiden vuoksi jotka minut saavat iloiseksi.

Tuuli vie sinne mihin sielu haluaa. 

Ei ole yötä, joka ei aamuksi muutu, ei ole kuolemaa, joka ei kirkkautta nää.

Ihminen on kuin tuulen henkäys, hänen päivänsä niin kuin pakeneva varjo.

Istuin sumuisena aamuna keittiön pöydän ääressä, join kahvia hiljalleen. Sekavat ajatukset olivat mielessäni, keskittyminen yhteen asiaan oli lähestulkoon mahdotonta. Koitin rentoutua, mutta huonot ajatukset kapusivat selkäpiitäni hiljalleen ylemmäs, kunnes ahdistus valtasi koko kehon. 

Kuulin askeleet rappusista, otin äkkiä takkini ja kitaran ja lähdin matkaan raskain, mutta nopein askelin. Etuoven suljettuani ja muutaman askelluksen jälkeen huomasin veljeni kasvot, pelosta huolissaan, mutta kuitenkin kannustavan ilon tuomat pilkotti mielen seasta. Tiesin tarkalleen mihin olisin matkalla, pakkasaamun ja väsymyksen seassa hiljaisuuteen, eli läheiselle meren kalliolle.

Lukuiset linnut lensivät ylitseni, haluaisin olla tuo vapaa lintu maan päällä, kokea sen vapauden ja huolettomuuden. Tehdä samat rutiinit päivästä toiseen, ja pitää huonot ajatukset pois. Niitähän ei ole, kapasiteetti ei riitä niiden miettimiseen, jotenpa elämä olisi huoletonta.

Kävelin kivitietä pitkin, laivat satamassa, kylmä tuuli kävi läpi sieluni ja satunnaiset ihmiset kävelivät ohitseni. Laineita ei ollut, meri oli tyyni, jää peitti kyynelten täyttämän murhemaan, eli meren. Kapusin mäkiä ylös ja vihdoin löysin sopivan paikan missä rauhottua ja antaa kitaran puhua puolestaan. Ajatukset kävi läpi elämän, kitara lauloi ja kerrankin tuntui hyvältä. Elämä on parasta huumetta. 

Surun kyynelten läpi loistavat onnellisten päivien kultaiset muistot.

Mikään ei voi kuolla, kaikki jättää jälkeensä jotain. Tuuli kulkee silti niiden läpi. Vaikka jälkeen jää sanaton suru, kaipuu on muisto. Muisto eilisen, mitä ei tule olemaan tänään. 

Jonkun luona väsyneen on hyvä olla, se hyvä on taivaan toisen puolen ja siellä missä on se jokin, jokin minkä takia olla iloinen. Nauru, sekin voi olla syy elää, vaikkei sitä ole aina. Niin kuin muuttolinnun tie, taivasta kohden vie, kuitenkin takaisin pääsee, ja ilo vastaa tunnetta, tunnetta vapauteen. Elonliekki ei sammu, taistot vie eteenpäin, kukaan ei ole koskaan yksin. Ei saa luovuttaa, murheen kyyneleet vaan puhdistaa.

Anteeksi pitkä tauko kirjoittamisesta, koittanut selventää itseään. Pikkuhiljaa olen pinnalla, sekavien tunteiden maassa.

Olitpa kuinka väsynyt tahansa, tunnet sisimmässäsi, että mitä tahansa voi tapahtua.

Yksi niistä päivistä kun tekisi mieli olla vain sillan reunalla. Yksi niistä päivistä jolloin tuntuu, kun sydän olisi revitty irti ja päälle levitelty hitaasti, mutta varmasti suolaa. Yksi niistä monista päivistä.

Yleensä vihaisena tekee mieli vaan huutaa tai purkaa vihaansa muita kohtaan. Surullisena itkeä ja iloisena ja onnellisena nauraa. Minun kohdallani suru ja vihaisuus valtaa kehon, liiankin useasti. En kuitenkaan huuda tai itke. Olen hiljaa, ja koitan niellä kaiken pahan. Olet vahva, et voi luovuttaa pienestä tai suuresta, tämä soi yleensä sisälläni. Kaikesta voi selvitä, ihan kaikesta. Elämässä on kulmakiviä, mihin voi kompastua, niiden tuottamista haavoista pääse pois. Itkeminen ei ole kuitenkaan heikkous, on vaan rohkeaa uskaltaa näyttää surunsa. Sinun ei tarvitse leikkiä iloista, vaan purkaa tunteitasi jotenkin muuten kun pitämällä niitä sisälläsi. Se ei tee hyvää, ei ollenkaan.

Olen luvannut monille, etten jätä tietä kesken. Kuitenkin olen meinannut hairahdella pois tieltäni, kaukaiseen ikuisuuteen. On vain mahdoton pitää lupausta, jonka kuitenkin tuleva aina rikkoo. Se sattuu minuun, että muihinkin. Jotkut kavereistani on lähtenyt, kun heitä ei kuunneltu, mutta he eivät puhuneet. Jos asiaa kysyi, että mikä on vialla, niin he vain myrähtivät ja sanoivat ei mikään oo huonosti. He olisivat vain odottaneet vastausta, "Kaikki ei ole ok, se pitää vain uskaltaa myöntää.", mutta kukaan ei voi sitä ennalta tietää. Ihminen ei ole välttämättä henkisesti, sitä miltä näyttää.

Liian usein huomaan, suru kitaran soittaa.

Erityisen iso kiitos kavereilleni, jotka on jaksaneet kuunnella jatkuvaa suruani ja ottaa pienen osan siitä. Kaikki ne jotka ovat minua jaksaneet auttaa, ja yrittäneet saamaan kaiken toimimaan hyvin, en tiedä, miltä elämäni nyt näyttäisi ilman teitä. 

Tällä kertaa oli hieman kuivempi kirjoitus, en osaa tällä hetkellä keskittyä tunteisiini yhtään. Kaikki vaan tuntuu menevän huonosti, kaikki menee kyllä paranemaan päin, ihan varmasti.

Nämä sanat siksi, että olen liian pahoillani siitä jonka olet jo unohtanut. Se oli vain leikkiä, en pahaa tarkoittanut ollenkaan. Ilmeesi ja äänesi kuitenkin teki sisimpääni tyhjän kohdan, vaikka oletkin jo antanut anteeksi. 

I have come to believe over and over again that what is most important to me must be spoken, made verbal and shared, even at the risk of having it bruised or misunderstood.

Elä omaa elämääsi, sillä olet kuoleva oman kuolemasi.

"Kävelin yöllä, noin kello 02:44 kotiin päin, pimeys oli vallannut kadut ja tiet. Punainen verivana seurasi minua, kipu oli sietämätön kasvoissani. Aistin pelon kasaantuvan sisälleni, yritin huutaa, mutta kukaan ei kuullut sisintäni. Minua huimasi, en nähnyt mitään, vain mustat hahmot liikkuivat edessäni. Pienimmätkin äänet tuntuivat suurilta, minun oli pakko kävellä nopeammin. Hetken päästä saavuin tutun talon pihaan ja näin veljeni huolestuneet kasvot. Kävelin hitaasti makuuhuonetta kohti, sitten tuntui kun olisin tukehtunut. Kaikki sumeni ja nukahdin.

Aamulla en meinannut muistaa yöstä mitään, heräsin kuitenkin aamupäivästä minuun osuvaan auringon valoon ja lintujen viserrykseen. Menin istumaan sängyn laitaan, en meinannut nähdä mitään. Pienellä hoipuroinnilla saavuin kuitenkin keittiöön ja otin lasin vettä. Tunsin iskun takaraivossani, meinasin kaatua, mutta otin pöydästä tärisevällä kädelläni tukea. Lasi tippui ja hajosi sadoiksi pieniksi paloiksi."

Välillä tuota lasia voisi ajatella haaveina. Haaveet sekä unelmat tuntuvat usein särkyvän, välillä liiankin usein. Kuitenkin tarpeeksi yrittämällä sen voi toteuttaa. Mutta toivo elää silti, toivo paremmasta, toivo jota et välttämättä koskaan voi saavuttaa, mutta palaa vielä tähän hetkeen. 

Ihan turhaan tuotakin tuskailet

jos päivä ei pilkota polkusi yllä.

Se valo, jota ulkoa löydä et,

sehän rintasi luolassa loimuu kyllä.

En saanutkaan kauan suunnittelemaa tekstiä valmiiksi, ja tämä jäi todella lyhyeksi. Inspiraatio loppui kesken. Katsotaan jos yöllä saan ideoita, mitkä on pakko tulla kertomaan.

Kukaan ei tahdo tulla miksikään, jokainen tahtoo jo olla jotakin.

Tämän hetkiset tunteet taas ovat sekavia, toisaalta olen iloinen, mutta tuntuu pelokkaalta ja huolestuneelta. Tämä päivä ei näyttänyt mitään hyvää, huomisesta tulee varmasti parempi päivä.

Kävelin aamupäivästä Helsingin laitamilla ihmismassan keskellä. Koitin lukita muun maailman, ja keskittyä ajatuksiini, se oli haastavaa. Jokaisesta kolkasta kuului ääniä, lähinnä naurua, huutoa ja puhetta. Pikkuhiljaa olo alkoi muuttua entistä ahdistavammaksi, monet katseet siirtyivät minuun. Jatkoin matkaani, koittaen miettiä mitä tänään kirjoittaisin tänne. Saapuen merelle tajusin, mistä kirjoittaisin. Raikas ja hento meri-ilma tukahdutti vihdoin muun maailman ja muut äänet. Kaivoin vihkon, kynän ja kitaran esille. Meren ääni oli ihanaa, rentouttavaa ja rauhoittavaa. Nopeasti aloin tekemään muistiinpanoja tästä kirjoituksesta, sain yhdet lyriikat valmiiksi ja siihen inspiroidun melodian. 

Surun meri ympärilläni inspiroi minua, aurinkoinen taivas karkasi välillä tiehensä ja pilvet valtasivat taivaan.

Merkittäviä ihmisistä tulee silloin, kun he ajattelevat kykenevänsä tekemään asioita. Kun uskoo itseensä, on löytänyt menestyksen ensimmäisen salaisuuden.

Elämää ei voi kirjoittaa, se on elettävä.

Huomenissa saatte jotain, mitä olen pitkään miettinyt sisälläni.

Mikäli elät menneessä, on koko elämäsi historiaa

"Oli kaunis talvi-ilta, nautin jokaisesta askeleesta kohti tallia. Kävelin rauhallista vauhtia, tarkkailin lintuja, jotka myöskin näyttivät hyvin innokkailta tulevaa talvea kohtaan. Pakkanen ei ole pahitteeksi, eikä sitäkään paljoa, vaikka ihoni on vielä kesän lämmössä. Kuulen jo kavioiden ääntä, hirnuntaa ja rauhallisen hengityksen. Saavun tallipihalle ja hevoset katsovat minua ihmeissään kuka minä olen. Pelokkaat silmäparit katselivat jokaista liikettäni, kävelin hiljaa ja lähestulkoon äänettömästi laidunmaita kohti. Odotin, että hevoset ottaisivat kontaktin minuun, etteivät säikähtäisi. Pikku hiljaa hevosten jännitys katosi, ilmapiiri lämpeni, eikä estettä ollut tiellä. Otin hevoseni kiinni, sen hengitys höyrysi kirpeässä pakkasessa ja haki minusta lämpöä."

 Muistan tuon päivän ikuisesti, en olisi heti ensimmäisenä saanut ajatusta mieleeni, että päivä olisi viimeinen, kun näkisin tuon upean eläimen ja sen luottamuksen viimeisen kerran.Olen monesti miettinyt seuraavien aforismien tarkoitusta. Pitää paikkaansa, ei koskaan tiedä mikä on viimeinen päiväsi  maailmassa. 

Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Nauti siitä.

Elämä ei ole ne päivät jotka ovat menneet, vaan ne jotka muistamme.

Minulla on kestänyt jo kauan tämän tekstin muotoilussa, ajatukset vain karkailee, eikä luovuutta ole sisälläni. Ajatukseni lähtevät vaan päivään, mikä on huominen ja tämä ilta, kun kirjoitan tätä tekstiä. Jännitys ja ideat rientävät sisälläni, mutta jos kirjoittaisin ne kaikki, tästä tulisi vielä epäselvempää kun nyt. 

Ihmiselle on samantekevää, onko tulevaisuus ennalta määrätty, vai ei,

sillä molemmissa tapauksissa se näyttäytyy hänelle samanlaisena nykyhetkenä.

Tänään aamukahvia juodessani, tajusin, miten aika on muuttunut. Jos kaikki olisi niin kuin ennen, olisin nyt isäni kanssa Iso-Britanniassa tai Lapissa, mutta kaikki ei ole niin kuin ennen. Siitä entisestä on vaikea päästä irti. Elin vielä vähän aikaa sitten menneessä, mutta tajusin, ettei kaikki mene niin kuin minä haluan. Jotkut lähtevät vain väärään aikaan enkelten suomaan. 

Sinä päivänä, kun isäni lähti kaukaisuuteen, olin hänen kanssaan neljä tuntia ennen, soitimme ihan rauhassa kitaraa, silloin en ajatellut, että se olisi ollut viimeinen hetkemme yhdessä. Isäni oli minulle kaikki kaikessa. .Puolivuotta tästä on, ja jos kaikki olisi niin kuin puolivuotta sitten, niin kävisin koulua. Tuntuu vain niin musertuneelta, etten ole kouluja jaksanut viedä loppuun. Välivuotta pidin, mutta tajusin, etten ole menossa takaisin Iso-Britanniaan. Elämäni muuttui hetkessä täydeksi kaaokseksi. 

Ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin hän itse luulee.

Uskon kuitenkin kaiken kääntyvän vielä kaaoksen keskeltä järjestykseen, ja pääsen uuteen alkuun erilaisen minäni kanssa, tämä on kuitenkin pian tapahtumassa. Onneksi. Tämä kirjoitus ei ole käsitellyt mitään, mitä tulen jatkossa kirjoittamaan kirjoitusasun perusteella. Oli vain pakko sanoa sanottavani. Toki tämän olisi voinut myötää erilailla, mutta niin paljon kaikkea, mukaan lukien piinaava väsmys ja stressi sekoittavat tunteet keskenään.

Kiitos aforismeissa Francoise de La Rochefoucauldelle, häneltä olen saanut paljon mietittävää.

Herääminen on aina paras hetki vuorokaudesta.

Olitpa kuinka väsynyt tahansa, tunnet sisimmässäsi, 

että mitä tahansa voi tapahtua.

Vaikka mitään erikoista ei tapahtuisikaan, 

se ei haittaa yhtään.

Mahdollisuus on olemassa. Se riittää.

Tämä jäi viimeiseksi soitetuksi kappaleeksi isän kanssa.

Kipu hiipii pois kehostani hiljaa

Kun heräsin tänä aamuna, tunsin oudon piston rinnassani. Se oli jännitys, jännitys mikä hiipi vartalossani hiljaa ja tuskallisesti. Avasin verhot heti aamusta, että ruumiini heräisi joka aamuisesta horroksesta. Kauniit, hennon näköiset jääkukkaset koristivat huuruista ikkunaa. Heti huonot ajatukset liittyivät seuraan, tarvitsisin uudet ikkunat. Ne ovat kuitenkin kalliita, sitä myötä laskut ja muut siirtyivät mieleeni. Tein aamuhommat järjestyksessä niin kuin aina, lähdin hautuumaalle tervehtimään kavereitani. Matka toimittui pienessä pakkasessa, hengitys höyrysi. Näin samaisella matkalla maaseudun poikki pienen perheen, isä, äiti ja lapsi. Toivon useasti olevani tuo pieni lapsi, tietämättä mitään maailman pahasta menosta. Joka päivä on hänelle upea seikkailu, kun taas meille mitään saamaton maailma. Toki filosofit ajattelee erilailla, maailma on erikoinen ja hieno paikka. Kaikkialla on uutta.

Hautausmaalle saavuttuani iski piinaava hiljaisuus, ahdistava sellainen. Surullista oli nähdä huonosti hoidettuja hautoja. Kyllä sen ymmärrän, etteivät kaikki näe ideaa hautuumaalla käynnissä. Sen takia kesäisin kastelen kukkasia ja hautoja, että saavat kuolleetkin vielä vähän kunnioitusta. Jäin katsomaan hetkeksi ystävättäreni hautaa, lepää rauhassa sanoin ja sytytin kynttilän.

Ystävä antaa voimaa kohdata elämä.
Maine murhe lyhyt on, taivaan riemu loputon.


"Jospa voisin sitoa särkevän sydämesi haavoja.
Jospa voisin kantaa edes hiukan suruasi.
Jospa voisin olla rinnallasi,
kun ystävää kaipaat.
Mutta tiedä,
että muistan sinua."
- Marleena Ansio


"Kun ajattelee kaikkea sitä,

mikä olisi jäänyt tapahtumatta ilman sinua

olen iloinen, 

että olet olemassa. "